Ajatus omasta blogista on muhinut aika kauan ja vuonna 2019 aloittelinkin orastavaa bloggarin uraani kirjoittamalla muutaman tekstin Tunne Tilasi -nimiseen blogiin. Nyt – viisi vuotta myöhemmin – aloittelen taas bloggarin uraani, mutta nimen keksimisen sijaan ajattelin vain aloittaa.
Kuten vuonna 2019 niin myös nyt tarvitsen lisämerkkejä. Olen kokeillut runsaasti erilaisia somealustoja, mutta kun 2200 merkkiä lannistaa riittävän usein niin jostain sisältä löytyy se vahva ja itsenäinen nainen, joka haluaa painaa enteriä vasta niiden sanojen jälkeen, joiden määrän on itse päättänyt.
Sanon heti alkuun, että suurin syy tavaratuskilleni on mukavuudenhalu ja se, etten pitä rutiininomaisesta siivoamisesta. Pidän kauniista asioista, mieleni poukkoilee herkästi eri suuntiin ja omistin valtavasti tavaroita ennenkuin sain lapsia. Ennen lapsia pystyin hallitsemaan tavaramäärät kohtalaisesti – en hyvin, mutta kohtalaisesti.
Tavarat rupesivat olemaan riittävästi tiellä vasta ensimmäisen lapsemme syntymän jälkeen eli kymmenisen vuotta sitten. Kun ovesta ei voinutkaan enää lähteä alle kahdessa minuutissa, huomasin, että tavara ärsytti, sitä oli liikaa enkä väsyneillä aivoillani löytänyt mitään. Se ei juurikaan vaikuttanut toimintaani: ostin edelleen kivoja asioita, säästin tavaraa siltä varalta, että voisin ehkä vielä tarvita sitä johonkin ja omistin lukuisia ”sitku” -projekteja, joista saisin aikalailla kivan kun vain tuunaisin ja tekisin vähän.. Ja jotta Tuhkimotarinani olisi täydellinen niin tietenkin säilytin myös option siihen, että jossain sisälläni joku kodin hengetär nukkuu satavuotista untaan juuri nyt ja on ihan valmis heräämään ihan vain, jotta voi kokata ruokaa itsekasvatetuista perunoista ja vaihtaa verhot vuodenajan vaihtuessa.
No, näin ei tietenkään tapahtunut vaan elin arkeani esikoiseni äitinä ja tuskailin pyykkien ja tavaroiden kanssa. Jos jostain sitten päätinkin luopua niin tuskaa se tuotti: ajattelin, että tavara olisi pakko myydä ja kiemurtelin sen kanssa, voiko lahjatavarasta edes luopua. En myöskään osannut kieltäytyä annettavasta tavarasta. Eipä siis ihme, että tila oli aina lopussa ja erilaisten säilytysjärjestelmien tutkailuun, ostamiseen, kokeiluun ja vaihtamiseen kului helposti tovi jos toinenkin. Päätin kokeilla KonMari-metodia, jonka jälkeen järjestelin, lajittelin ja pystyviikkasinkin enkä oikein silti ymmärtänyt miksi olo ei muuttunut ja olin edelleen tyytymätön. Tavara aiheutti pahaa oloa ja riitaa sekä vei valtavasti ajatusenergiaa.
Aina silloin kun onnistuin luopumaan tavarasta sain vastapainoksi hyvää oloa enkä jäänyt kaipaamaan mitään, mutta siitä huolimatta luopuminen oli vaikeaa. Jonkinlainen balanssi ja tyytyväisyys itselleni ja meille perheenä kuitenkin syntyi ja esikoinen kasvoi, me menimme mieheni kanssa naimisiin ja päätimme yrittää toista lasta.
No, kuten kaikki tietävät ja elämässä on tapana niin hyvin suunniteltu on yleensä puoliksi uudelleen suunniteltu. Toive pikkusisaruksesta toteutui kun Universumi, tuo huumorimuijien huumorimuija eräänä päivänä kuunteli lesoiluani siitä, että olen hyvä hoitamaan montaa asiaa samaan aikaan ja viihdyn vaihtelevassa ympäristössä. Tästä innostuneena hän antoi meille kaksoset ja niinpä ensimmäisessä ultrassa meille vilkuttelivat vauvat A ja B.
Kun perheeseen syntyy kerralla useampi lapsi niin moni asia muuttuu. Me esimerkiksi muutimme uuteen ja isompaan asuntoon (nykyisin kun ajattelee niin hyvin olisi riittänyt se kolmio missä asuimme) ja koti täyttyi tavarasta. Vaikka vauva ei juuri muuta kuin sylin, maitoa ja lämpöä tarvitse niin yllättäen kaikkea tarpeellista olikin aika paljon sen olennaisimman lisäksi. Kaksi turvakaukaloa, kaksi vaunukoppaa, iso sivuvaunusohvasänky, vaatteita, vaippoja, haalareita, makuupusseja, pipoja ja harsoja.. Kaikkea kahdelle ja kaikki muut tavarat päälle.
Raskausaikana tavaramäärän vielä jotenkin kesti, mutta kun kaksosarki alkoi ja unettomuus kesti ja kesti ja kaikki se melu, ääni ja elämä täyttivät koko talon niin yhtäkkiä kaipasikin todella paljon ihan vain rauhaa.
Jos vanhemmuus itsessään jo aiheuttaa ihmisessä erilaisia kasvun ja kehittymisen paikkoja ja avaa ovia muutoksille niin kaksosten ensimmäisen vuoden jälkeen tuntui siltä, että avattavia ovia ei ollut vaan koko talo piti ensin rakentaa uudelleen, jotta ovia pääsi edes asentamaan availusta puhumattakaan.
Eräänä aamuna sitten patikoidessani yli pyykkivuorten vain upotakseni tiskimereen päätin haluta itselleni ja perheelleni ihania asioita ja opetella käsittelemään tunteitani ja sitä, miksi olen kadottanut itseni keskelle tavaroita ja tehnyt sitä niin kauan. Mitä nämä kotonani olevat tavarat kertovat minusta ja mitä tarkoitusta ne kotonani palvelevat?
Samalla tuli vähän väkisinkin pohdittua sitä, kuka oikein olen, mitä haluan ja mikä on minulle tärkeää. Paljon on tapahtunut esikoiseni syntymän jälkeen: annoin itseni upota tunteisiin ja lähdin miettimään sitä kuka olen ja mistä tulen, karsin tavarani, piipahdin minimalismin puolella ja tulin takaisin, lisäkouluttauduin ammattijärjestäjäksi ja nepsyvalmentajaksi. Piilovoima syntyi ja sai nimensä pari-kolme vuotta sitten ja tällä hetkellä opiskelen lasten ja nuorten tunnetaito-ohjaajaksi ja näen edessäni enemmän mahdollisuuksia ja tapoja kehittää sekä itseäni että kaikkea tätä paljon isommin kuin koskaan uskalsin unelmoidakaan.
En vielä tiedä mitä tässä blogissa pohditaan, mutta jos itseäni yhtään tunnen niin tunteita, kodin järjestämistä, tavarasuhdetta ja kaikkea sitä, miksi haluan kerta toisensa jälkeen painottaa, että kodin järjestäminen on ensisijaisesti tunnetyöskentelyä.
Tervetuloa mukaan!
